Äiti onkin tuolla Essi Messisen blogissa antanut melko kattavan selostuksen viime aikojen tapahtumista. On mennyt melkoisen pitkään viime päivityksestäni. Hävettää hieman oma laiskuus ja saamattomuus, mutta työ on hieman vienyt mehuja ja nyt sitten huoli Tiukusta.

Koko juttuhan lähti siitä, kun Tiukulla alkoi ilmenemään ajoittain lievää haluttomuutta syödä raksuja. Ajattelin ensin että likka nyt taas nirsoilee. Sitten alkoi ilmetä lieviä valeraskauden oireita. Luonnollisesti ajattelin, että haluttomuus syödä juonsi juurensa tästä. Niin kuin varmaan tekikin. Mitä pidemmälle edettiin, sen nirsommaksi neiti kävi ja sitten alkoi satunnaisesti jättää joitain aterioita väliin. Noh, minähän tietty julmana äiteenä ajattelin että syö sitten kun on nälkä ja jos ei nyt kelpaa nii oo iliman sitte. Tyhmä minä. Tais päästä nuo vatsahapot sitten mylläämään ja lopputuloksena kuihtunut koira joka oksensi kaaressa ja päätyi eläinlääkärin hoiviin. Tiistaina käytiin ja saatiin lääkkeet ja nestettä. Pieni epäilys oli siitä, että onko kohdussa tulehdusta, mutta myöhemmin lääkäri epäili ultrassa näkyneiden nesteiden olleen suolistonesteitä. Gastriitti kuitenkin todettiin ja siihen lääkkeet. Plus sitten se valeraskaus. Siihen ei nyt toistaiseksi laitettu mitään lääkettä. Toivon että tasaantuu itsellään. Ellei niin eiku lääkäriin... Saamamme lääkkeet ei tehonneet toivotusti ja oksentelu sen kuin jatkui. Keskiviikkona soitin lääkärille.

Torstaipäiväksi juhannusviikolla sitten jouduin Tiukun viemään eläinlääkärille  oleilemaan. Ultrattiin, röntgenkuvat, nesteytystä ja lääkitystä. Arvatkaa itkinkö kun jouduin hänet sinne jättämään ja koiraa kirkui (siis oikeasti kirkui) kun lähdin huoneesta ulos? Isot karpalot valui pitkin poskia ja soitin sitten tietysti äidille ja itkin. Sarille jouduin toteamaan, että tunteiden syvyys Tiukua kohtaan yllätti. Siis toki sen olen tiedostanut aina että Tiuku ja nyt myös Onni ovat minulle henki ja elämä, mutta silti se tunteiden myrsky ja sen meren loputtomuus yllätti. Niin paljon noita koiria rakastan. Koko päivän olin ihan huolesta sekaisin. Verikokeet oli muutoin normaalit paitsi tietenkin kuivuminen näkyi hematokriittiarvon laskuna. Ultrassa ei mitään ihmeellistä eikä röntgenissäkään. Itku pääsi taas kun haettiin isän kanssa tärisevä Tiuku häkistä ja heti syliin. Rakas pikku tyttö. Parka oli tärissyt siellä koko päivän ja pelännyt. Suukotin sen varmaan likomäräksi, mutta se ei tuntunut neitiä haittaavan. Kotiin saatiin muutoin hyvät ohjeet, mutta missään ei neuvottu miten toimia silloin jos koira ei ala syömään itse. Monen monta päivää taisteltiin ja soiteltiin Sarin kanssa puolin ja toisin, mitä kaikkea voisi yrittää.

Onneksi nyt Tiuku alkaa jo olla paremmassa kunnossa. Se pakkosyöttö oli ihan kamalaa. Väkisin pieniä riisinhippuja toisen suuhun ja polvillaan rukoilua: syö nyt. Väkisin laitettiin vettä ruiskulla suuhun ja lääkkeet samaten. Ilman vanhempieni apua ja tukea en olisi selvinnyt noista toimenpiteistä ja työpäivistä. Ahdistus oli niin valtava. Sarin antamasta tuesta puhumattakaan. Sari, pelastit Tiukun hengen ja yhden psykiatrisen sairaanhoitajan mielenterveyden. Ei sanat riitä kuvaamaan kuinka kiitollinen sinulle olen. Sarin antamilla neuvoilla ja vinkeillä se sitten tapahtui: pienen pienen hippu riisiä äidin kädestä kelpasi neidille. Ei ihanampaa tunnetta - rakas Tiukuni syö itse. Nyt ruokailut sujuu jo hyvin ja nyt onkin edessä se operaatio että annoksia kasvatetaan ja saadaan tuo massulaukku venymään normaaleihin  mittoihin. Hiukan vielä neiti hoipertelee kun lihakset ovat vähän huterat, mutta ruoka maistuu ja juominenkin käy hyvin. :) Se on ihanaa!!

Onnista on kasvanut jo melkoinen ÄIJÄ. Virtaa ja vauhtia riittää ja viikarimaisia kujeita. Ihana pikku riivinkäinen. Juuri sellainen kuin parsonipojan kuuluukin.Hyvin Onni on kestänyt Tiukun sairastamisen. Essi on ollut sille tukena. Hiukan tais viikari luulla tilaisuutensa tulleen ja asemansa laumassa parantuneen... mutta tänään koki pettymyksen. Tiuku alisti Onnia urakalla ja murisi lujaa kun Onni yritti samalle piimäkupille. Ei käy! oli Tiukun napakka ilmaisu.

 Laitan tähän pari kuvaa herrasta niin näette kummonen mörökölli siitä on kasvanut. Paljon on hyviä kuvia plakkarissa ja nyt lupaankin olla hieman aktiivisempi tämän päivittämisen suhteen. :) Että kuvia tulossa tässä kohtalaisen piakkoin, mutta käyköön nämä nyt ensi hätään. :)

Auringonpalvoja

 

On jäätelö hyvää kun yksin syö...

 

Onni - se kylän komia poika.

 

Mitäs me kerjurit!

Näin ikään muutama kuva. Ai niin, kiitos Essi hyvästä puistotäteilystä ja siitä, että jaksoit leikittää Onnia kun tämä äiree oli vähän huolissaan Tiukusta ja huomioi häntä hieman enemmän. Siitä ehkä vähemmän kiitos että nykyisin Onnista on mukavaa herätä klo 4.40 aamuisin, koska Essikin on hereillä silloin ja valmiina kivaan leikkiin. Tällaiset taipumukset karsimme Tiukun kanssa jätkästä pois jahka kotiudumme ensi viikolla omaan huusholliimme. Mistä varmaan Essikin on tyytyväinen, vanhemmistani puhumattakaan. Älkää surko, Tiuku alkaa olla jo niin voimistunut, että varmasti ensi maanantaina illalla poistumme kortteeristanne, nöyrästi kiittäen kaikesta avusta, ruuasta, hoivasta, lohdusta ja rakkaudesta. Meillä on aikas hyvä perhe ja ihania ystäviä.

Toipilasterkuin,

Johanna, Tiuku sekä Onni